Viime helmikuussa Jenni Pääskysaaren allakassa oli ahdasta. Piti käynnistää tuottajana uusi tv-projekti. Piti oikolukea ja korjata tuoreimman kirjan Poika sinä olet… taittovedokset. Piti promota kahta ruudussa näkyvää tv-ohjelmaa ja pyörittää omaa yritystä. Piti aloittaa uuden kirjan kirjoittaminen.
Jostain oli löydettävä myös aikaa kuljettaa kolmea kouluikäistä lasta harrastuksiinsa.
Kaiken lisäksi Jennin äiti, joka yleensä auttaa perheen arjen pyörityksessä, makasi sairaalassa. Äiti oli sairastunut vakavasti alkuvuodesta ja joutunut käymään läpi useita leikkauksia.
– Silloin tuntui, että koko pakka leviää käsistä. Teki mieli kömpiä äidin viereen sairaalasänkyyn, käpertyä sikiöasentoon ja vain itkeä.
Niin Jenni ei tietenkään tehnyt. Hän muistutti itseään, että tämä kuuluu elämään. Tällaista on olla aikuinen.
Kiireessä ei ole mitään hienoa
”Työni on vaihtelevaa, täynnä huippuhetkiä. Koti puolestaan on rauhoittumisen paikka.
Minulta kysytään usein, miten kaksi kiireistä yrittäjää onnistuu pyörittämään kolmen lapsen perhettä. Elämämme näyttää ulospäin hektisemmältä kuin se oikeasti on. Minulle yrittäjyys tarkoittaa sitä, että pystyn itse määrittelemään, milloin teen töitä ja milloin olen vapaalla. Kiireessä ja liiallisessa työnteossa ei ole mielestäni mitään hienoa. Pyrin siitä pois ja olen aika hyvin onnistunutkin.
Silti joskus sunnuntai-iltana ihmettelen, miten tämäkin viikko klaarataan. Selviän etenemällä siivun kerrallaan. Ja vaikka minulla olisi kuinka paljon töitä, ne saavat odottaa kuuden ja yhdeksän välillä illalla. Se on perheen aikaa. Lasten mentyä nukkumaan alkaa usein toinen työpäivä.
Äidin sairastaessa pakka meni uusiksi
Äitini on ollut suurena apuna. Hän asuu vartin ajomatkan päässä ja hoitaa pienempiä lapsia usein iltapäivisin koulun jälkeen.
Äidin sairastaessa pakka meni uusiksi. Jonkin aikaa jouduimme elämään epätietoisuudessa: oliko tämä nyt tässä? Ajellessani iltaisin sairaalaan itkin ja luukutin autostereoista turvamusiikkia: Led Zeppeliniä ja Van Morrisonia.
Surun ja ikävän keskellä korostui kaipaus tavalliseen, hyvään arkeen. Ainoa haaveeni oli, että olisi taas perustorstai meidän keittiössä. Radio on päällä, keitetään kahvit, äiti istuu pöydän toisella puolella. Rupatellaan.
Onneksi äiti toipui. Mutta sairaus antoi esimakua tulevasta. Siitä, että jonakin päivänä osat luultavasti vaihtuvat.
Minulle on hyvin luonteva ajatus, että pidän hänestä silloin huolta. Sekin kuuluu aikuisuuteen.”
Lue myös: Jenni Pääskysaari: ”En ole ollut aina hyvä tyyppi”
Ikä ei estä minua tekemästä mitään
”Täytin viime vuonna 40 mutta en tunnista minkäänlaista neljänkympin kriisiä. Huomaan kyllä, että olen alkanut käyttää itsestäni ilmaisua ”keski-ikäistyvä”. Sanaan ei kuitenkaan liity arvovarauksia. Ikä ei estä minua tekemästä mitään.
Kun aloitin työt tasan kaksikymmentä vuotta sitten radiossa ja vähän myöhemmin televisiossa, olin aina porukan nuorin. Nyt toimin tuottajana Subilla pyörivässä Lakon ja Herban Boksissa, jonka työryhmästä osa on puolet nuorempia kuin minä. Minä olen se, jolta kysytään neuvoa ja apua. En silti hetkeäkään kuvittele, että kaikki tieto ja viisaus asuu minussa.
Olen usein saanut kuulla olevani kunnianhimoinen. Mutta en minä ole. En ajattele, että työelämässä pitäisi kavuta ylöspäin. Minä haluan kulkea eteenpäin. Aina uuden työtehtävän edessä mietin: Onko minulla tälle projektille jotakin annettavaa? Mitä voin itse tästä oppia?
Nuoruuden miellyttämisenhalusta olen onneksi päässyt eroon. En aina uskaltanut tuoda julki eriäviä mielipiteitäni työyhteisössä enkä saanut helposti suutani auki, jos jokin painoi mieltä. Kasasin tunteita liikaa sisälleni.
Kolmenkympin kieppeillä mittani tuli täyteen ja singahdin toiseen äärilaitaan. Sanoin asioista vähän turhankin säpäkästi. Nyt olen palannut jonnekin puoliväliin. Kun höyryjä päästää ulos tasaisesti, niin ongelmat eivät paisu pään sisällä liian suuriksi, ja olo on levollisempi.”
Katkelma Annan nro 19 kansijutusta.
The post Jenni Pääskysaari äitinsä sairaudesta: ”Teki mieli vain itkeä” appeared first on Anna.fi.